Huhhuh, läähätin väsyneenä ja saapastelin sisälle talliin. Oli ollut taas kiireitä, joten pääsin tallille vasta myöhään illalla. Kurkkasin Larin karsinaan - se oli vielä ulkona. Noniin ja eikun takas pihalle, huokaisin ja lähdin marssimaan Larin tarhalle. Olin täysin poikki, hädintuskin jaksoin raahautua tarhan portille. Kiskoin portin auki ja siinä samassa Lari säntäsi tarhan toiseen päähän.
- Lariii! Mä en jaksa nyt jahdata sua koko iltaa, ala tulla vaan, huusin ponille ja seisoin vain paikoillani. Ei mulla ollut nyt aikomustakaan juosta sen perässä, kun tiesin ettei se sillein antais kuitenkaan kiinni. Nappasin kasasta heinää ja yritin houkutella poikaa ruuan avulla kiinni. No eipäs tuo ollut temppu eikä mikään tuollaiselle ahmatille joka ravasi suoraan heinätukon luo. Klikkasin narun äkkiä kiinni ja lähdin väsyneenä taluttamaan ponia talliin.
Mä olin viimepäivien aikana huomannut, että se poni kyllä ennemminkin koittaa tappaa mut karsinassa, steppailee, taloo varpaille muka huomaamattaan, mulkoilee ja esittelee hammasrivistöjään. Ja tietenkin koittaa liiskata mut seinää vasten. Niinpä, viisastuneena, sidon sen käytävälle ja lähdin etsimään sen harjoja.
Nojoo, kyllähän se poni koitti hillua käytävälläkin, varsinkin heti kun aloin harjata, mut tänään en jaksanut enää viimeisillä voimillanikaan kiinnittää siihen minkäänlaista huomiota, hillukoot rauhassa kai se siitä rauhottuis, kuhan tajuais etten oo moksiskaan sen temppuilusta. Lari käänsi pörröistä päätään, ja katsoi mua suoraan silmiin.
- Hei, kuule sä voit ottaa ihan iisisti, ei sun tartte siinä kovistella hassu, kyllä mä tiiän, että sä osaat olla kilttikin, mutisin ponille ja rapsutin sitä otsasta. Koitin epätoivoisesti harjata ponia nätiksi, mutta siitä irtosi ihan liikaa karvaa, kun talvikarva vaihtui kesäkarvan tieltä ja muutenkin se oli taas kurannut itsensä ulkona. Harjasin ponia niin kauan kun jaksoin ja irrotin sen sitten.
Kävelin Larin kanssa ulos. Oli pakko saada itsekin välistä haukata happea. Talutin ponin kentälle ja taluttelin sitä ympäriinsä. Lari mulkoili koko ajan kentän nurkkiin, ihan niin kuin siellä nyt olisi jotain mörköjä. Lari hyppi kokoajan mun päälle muka säikähtäneenä, mutta koitin vain itse pysyä rauhallisena. Rapsuttelin ponia ja puhuin sille rauhallisesti, mutta sillä ei näyttänyt olevan poniin kuitenkaan minkäänlaista vaikutusta.
Vasta kymmenisen minuutin kuluttua, kun olin itse jo aivan puolikuollut, poika tajusi, ettei siellä mitään mörköjä ollut ja alkoi kävellä eteenpäin, mikä oli sinäänsä jo suuri saavutus siinä mielessä, ettei se ainakaan hyppinyt päälle, mutta nyt se melkein ravasi ja eikä malttanut hetkeäkään kävellä rauhassa. Huokaisin syvään ja talutin sen talliin, tänään tästä ei tulis mitään.
Talutin ponin karsinaan ja autoin Heidietä ponipoppoon ruokinnassa. Kun kaikilla poneilla oli omat pöperönsä, raahauduin satulahuoneeseen.
Tarkastin olivatko Larin kamat huollon tarpeessa, mutta ne olivat moitteettomassa kunnossa. Hay istui satulahuoneessa ja jäin hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan. Sitten Hay lähti Riston luo ja niinpä mä, keräsin tavarani ja hyvästelin vielä kerran tallin henkilökunnan, sekä ponit ja hinauduin ulos. Kaivoin taskusta kännykkäni ja katsoin kellloa. Äsh, illan viimeinen bussi oli jo kerennyt mennä. Hyvin menee, ajattelin ja soitin äitille...
p.s nii ja heii, tuli tässä mieleeni, kun lueskelin taas vaihteeks ilmoitustaulua, että pitäs se oma kuvaus sulle päin lähetellä, ni lähettelen täs heti ku kerkeen, nyt on vähän kiirettä :)ja vielä, että tän päivän kertomuksesta tuli vähän lyhyen puoleinen, mut ens kerralla pitempää pukkaa